Sunday, July 23, 2017

Mitä yhteistä on Mikki Hiirellä, Nuuskamuikkusella ja Väinämöisellä?

Suuria hupejani on tehdä erilaisia testejä netissä. Välillä lopputulos on oikein mieluisa, välillä taas ei. Mutta hauskaa ajanvietettä nämä ovat.

Meillä on huikea meininki kotosalla. Kaikki kolme lasta ovat nyt uimakauden herkistelyvaiheessa. Harkat on vain kerran päivässä ja nekin kevyet. Voi sitä kälkätystä, naurua, tohinaa. Energiaa olisi vaikka pienelle kylälle jakaa. Isommat lähtevät tiistaina kisamatkalle Floridan Orlandoon ja nuorimmalla on loppuviikosta paripäiväiset kisat. Lapset ovat hyväntuulisia ja jotenkin erityisen lutuisia. Tänään mä olen saanut ryhmähalin (voi kun oli kiva ahdistaa äiti keskelle, kun se on kaikista pienin) ja muutaman yksittäisen halin. Katselin takakuistilla salamointia ja tytär tuli sulkemaan suureen syliinsä. Etsin pyykättävää ja nuorimmainen tuli ja laittoi älyttömän pitkät käsivarret äidin ympärille. Hetken sain nojata päätä pojan olkaa vasten. Reilun viikon kuluttua uintikausi on tältä kaudelta ohi ja lapset ovat muutaman viikon lomalla ennen koulun alkua. Toivottavasti talo ei räjähdä, kun nuoriso purkaa energiaansa. 

Mutta siis, mähän olen kuin Mikki Hiiri, Väinämöinen, ruotsinpuhuja ja Nuuskamuikkunen yksissä kansissa. Ilmankos mä viihdyn ihan omassa seurassanikin. 

Hoitolapsi sanoi jälleen koko pienen ihmisen varmuudella, että Ms Johanna, I love you. Kysyin sitten häneltä, että kuinka paljon sitä rakkautta häneen mahtuu. Vastaus oli, paljon, paljon, ihan hirveän paljon. Mä olen täynnä rakkautta. Sanoin, että hyvä juttu. Rakkaus ei kulu ja sitä tulee koko ajan lisää. Hyvä, että sitä on paljon. 

Iloista viikkoa!

❤:lla Johanna











Friday, July 21, 2017

Ultra Bra & Incubus "Drive"

Ultra Bran suhteen olin myöhäisherännäinen: vasta "Sinä lähdit pois" herätti kiinnostuksen. Sen jälkeen olin jokseenkin otettu. Tykkään musiikista, joka on sävelletty ja sanoista, joilla on merkitystä. Ihan kaikki Ultra Bran sanoitukset eivät läpi mene, mutta ei nyt takerruta sivuseikkoihin. Suurin toiveeni oli, että pääsen Pori Jazzeille Ultra Bran konserttiin. En päässyt. En kyllä edes tiedä milloin bändi siellä viimeisen kerran esiintyi ennen uudelleen tuloaan. 

Silloin kun lasten kyyditys oli karuimmillaan ja mun kannalta työteliäimmillään tallensin auton musiikkisysteemiin suomalaisia levyjäni: Eput, Don Huonot, Ultra Bra siellä ainakin olivat jokainen yhden levyn voimalla. Muistan, kun ajoin kaksosia harkkoihin pimeänä syysiltana, vettä vihmoi, oli kylmä, oli ankeaa ja koleaa. Lapset torkkumassa minivanin takapenkeillä, minä kuljettajan paikalla kuin kuljettaja konsanaan. Koppalakki vain puuttui. Biisi yllätti mut täysin. "Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkään pelätä" riisui kaiken, mitä ympärilleni oli rakentunut. Oli vain minä, leijonaemo ja lapset. Siinä monikaistaisella motarilla pillahdin itkuun. Mun hennon käteni pitäisi karkoittaa kaikki paha. Oh f##k. Muutaman sekunnin aikana kävi mielessä miljoona ajatusta: lapset eivät saa nähdä, että itken, kukaan tällä motarilla ei ymmärrä mistä mä tulen ja minne olen menossa, tämä on se mikä tekee minusta ainutlaatuisen, miten minä pystyn mitään torjumaan tai mitään edistämään. Siinä ja sillä silmänräpäyksellä ymmärsin, että todellakaan kukaan muu tällä kylmän sateisella moottoritiellä tuskin ymmärtää tätä biisiä, taustaa, kieltä, lapsiani. Olen ainutlaatuinen ja se tekee minusta sekä omanlaisensa että jokseenkin erilaisen, vähän yksinäisen. 

Ajatukseni ennen lasten maailmaan tuloa oli, että en saa pelätä mitään. En halua, että lapset oppivat pelon minulta. En tykkään hämähäkeistä, rotista, lepakoista, käärmeistä. Olen pitänyt naaman peruslukemilla, kun näitä on kohdattu. Sanonut vain, että enemmän ötökät meitä pelkäävät kuin me heitä. Kaikki muut pelot ovat suurempia kuin yksikään hämähäkki, tulevaisuus siinä sivussa. Haluan, että lapsilla on usko huomiseen, itseensä, elämään. Pelko ja huoli ovat kuitenkin ihan liian usein hallinneet ja kahlinneet minua. Mieluummin toimin varman päälle kuin otan riskejä, mieluummin tyydyn katselemaan elämän tonavaa siinä sivusilmällä. Ajatus oman jokensa lautturista on pelottava. 

Taisin jo sanoa, että tykkään sävelletystä musiikista. Yksi aamu ajalin töihin ja radiossa soi Incubus -bändin "Drive". Fiilis oli taas aamun tunteina ennen klo viittä vähän mystinen. Sanat upposivat. Ja kertosäkeistö: "Whatever tomorrow brings I'll be there with open arms and open eyes". Mitä tahansa huominen tuokaan mä olen vastassa avoimin sylin, avoimin silmin. Aloitus päivälle ei olisi voinut olla puhtaampi.

En tiedä soiko biisi Suomen soittolistoilla. Mä pistän radion aina vähän kovemmalle kun tämä soi. Mulla on uusi unelma: musiikkifestarit, joilla soittavat sekä Ultra Bra että Incubus. Ja mä olen kerrankin paikalla! Kalastajaneuleessa ja keltaisessa sadetakissa. 

p

Drive

Sometimes, I feel the fear of uncertainty stinging clear
And I can't help but ask myself how much I'll let the fear
Take the wheel and steer
It's driven me before
And it seems to have a vague, haunting mass appeal
But lately I am beginning to find
That I should be the one behind the wheel
Whatever tomorrow brings
I'll be there with open arms and open eyes
Whatever tomorrow brings
I'll be there, I'll be there
So if I decide to waiver my chance
To be one of the hive
Will I choose water over wine
And hold my own and drive?
It's driven me before
And it seems to be the way that everyone else gets around
But lately I am beginning to find
That when I drive myself my light is found
So whatever tomorrow brings
I'll be there with open arms and open eyes
Whatever tomorrow brings
I'll be there, I'll be there
Would you choose water over wine
Hold the wheel and drive?
Whatever tomorrow brings
I'll be there with open arms and open eyes
Whatever tomorrow brings
I'll be there, I'll be there
Songwriters: Jose Pasillas Ii / Alex Katunich / Michael Einziger / Christopher Kilmore / Brandon Boyd

Tuesday, July 18, 2017

Hyvää naistenviikkoa meille yli 600 000!

Toivon, että kesätuuli heiluttelee leppeästi verhoja, aurinko hymyilee ja naisten itkusta ei ole tietoakaan. Lueskelin, että perimätiedon mukaan naistenviikolla aina sataa, koska naiset ovat niin kovia itkemään. Juhlitaan me 18. - 24.7. nimipäiviä viettävät niin, että jos vaikka sataisi ei haittaisi!

Amerikkalaiset ovat olleet ihastuneita nimipäivä -ajatuksesta. How charming! En sitä tietenkään kaikille selosta, harvoille valituille olen kertonut.  Vasta nyt täällä ollessani olen ymmärtänyt kuinka hieno keksintö nimipäivä on: moni ei tiedä syntymäpäivistä tai muista merkkipäivistä, mutta nimipäivä on kalenterissa, se painetaan lehtiin, kerrotaan radiossa. Edes kerran vuodessa saa onnittelut, ilman omaa ansiota tai ponnistelua, ihan vain siksi että joku on halunnut juuri tämän nimen antaa. 

Etsin kuvaa postaukseen ja tämä on julkaistu täällä aikaisemminkin. Suomen kesäpaikkaa ikkunaverhoineen ei enää ole olemassa käsittääkseni sellaisessa muodossa kuin sen tunsimme, mitään ei ole jäänyt jäljelle. Lapsille kesäpaikka oli ainoa paikka, jonka he Suomesta tiesivät ja tunsivat omakseen. Kirjoittelen tätä tippa silmässä. Itse en ehtinyt hyvästejä heittämään, paikka myytiin jokunen vuosi sitten. Talossa oli säilytyksessä 30 vuoden siihen astisen elämäni tavarat. Tänne sain joitakin kirjoja, valokuvia, nallen. Kaikki muu katosi kuin tuhka tuuleen: keräämäni astiat, liinavaatteet, kirjat, taulut. En edes muista mitä kaikkea. Toisaalta tavaraahan se on, mutta olisi ollut ihana päästä vielä kerran katsomaan minkä haluaa kuljettaa mukanaan, minkä antaa jatkaa elämäänsä muualla. Meidänhän oli tarkoitus palata Suomeen vuoden jälkeen tänne tulosta. Kaksoset vain sattuivat tupsahtamaan sitä ennen. Seuraavaksi pohdimme, että mennään takaisin Suomeen kun kaksoset ovat parivuotiaita. Silloin sitten tuli yksönen. Aaa, no tota mennään takaisin kun lasten koulu alkaa... Vuoden kuluttua kaksoset ovat yliopistossa, toivottavasti.  

Aamu sai mukavan alun. Vein nuorimmaisen harkkoihin ja menin itse joogatunnille. Opettaja ja tunnin sisältö olivat uusia. Joskus vähän leipiinnyn vakituisiin tunteihin, aika paljon teemme samoja harjoituksia, variaatiota on aika vähän. Theresa oli virkistävä poikkeus. Ensinnäkin tunti oli tarkoitettu venyttelemiseen, kropan tunnusteluun. Mua alkoi siinä vaiheessa hymyilyttää, kun piti liikuttaa häntäluutaan ja kuvitella heiluttavansa häntää :) Joogan jälkeen menin vielä 40 minuutiksi juoksulaitteeseen. Laite näytti juoksua, mutta kyllä se enemmän oli reipasta kävelyä. Mä en ole kovin hyvä aamuliikkuja. Vähän aamukahdeksan jälkeen oli päivän harjoittelut pulkassa ja mieli muikea. 


Tunnin lopussa kun oli hiljentymisen aika kuvittelin itseni laiturinnokkaan, aamu-usvaan katselemaan kesäpaikan järven joutsenparia. Vaikka kesäpaikkaa ei ole on sentään kivoja muistoja. Ja tosiasia taitaa kyllä olla, että aika on käyttänyt kultapensseliä.

Sunday, July 16, 2017

Summertime, and the livin' is easy

Aamulla otimme kumitassut alle ja suuntasimme läheiseen Hillsboroughin kaupunkiin. Matkaan menee isoja teitä pitkin reilu puoli tuntia, mutta ajoimme maisemareittiä. Mies yleensä käy Hillsboroughssa moottoripyörällä joko yksinään tai kavereidensa kanssa. Matkan päämäärä on  useinmiten Weaver Street Market, sekatavarakauppa, jossa on tarjolla niin paikan päällä syötäviä herkkuja kuin kotiintuotavia ruokaostoksia. Ruuat ovat paikallisia, lähiruokaa, pienten osuuskuntien toimittamia. Joimme aamukahvit kuunnellen lempeää kitaralla säestettyä jazzia - tai ainakin tapahtuma oli jazz&brunch. Musiikki kuulosti kyllä enemmän balladimaiselta. 



Tarkkaan kun katsoo näkee pöydät ja ihmiset puiden takana. Koirat ovat tervetulleita terassille ja laskin ainakin viisi karvaturria nauttimassa musiikista ja atmosfääristä. 



Aamukahvissa olisi pitänyt maistua nougat ja vihreät omput. Taisin pilata koko herkun maidolla. Kaupassa oli irtomyynnissä viljaa, papuja, pähkinöitä. En edes tiedä ihan mitä kaikkea. 




Maapähkinävoi ei tästä enää tuoreemmaksi käy. Sen voi itse jauhaa punaisella myllyllä. Hinta oli ihan kohtuullinen $4.99 paunalta (n. 450 g). Kukan siemenillä voi yrittää pelastaa kutistuvaa mehiläiskantaa. Oma sekoituksensa oli myös kolibreille. 



Harvoin olen lukenut yhtä iskevää mainoskylttiä. Voin allekirjoittaa kaiken mainoksessa mainitun. Kuten, että pitäisi saada palkka jolla tulee toimeen. Tai että mikä tahansa meitä yhdistää on paljon suurempi kuin se mikä meitä erottaa. Hammastahnaa ja huulirasvaa käyttäessä voi ajatella näitä yleviä ajatuksia. 



Tuttuja tuotteita hyllyssä! Pandan lakut on Wasan näkkäreiden kanssa niitä tuotteita, jotka yleensä kaupoista löytyvät. Weaver Street Market oli sijoittanut lakut erilaisten energiapatukoiden yhteyteen. 



Autolle päästessä meinasi mennä sormi suuhun. Mihin meloni? Jos se koko matkan heiluisi takakontissa, niin kotona olisi tarjolla melonimehua tai -mössöä. Tarjouduin pitelemään melonia sylissäni, mutta mies nosti takakontin pohjaa ja taikoi sieltä esiin tällaisen kuljetuskorin. Vakiovaruste, josta mulla ei ollut aavistustakaan. 

Mun hyväntekeväisyysprojekti ei mennyt ihan kamalan hyvin. Kuntosalikäyntejä tuli joko 9 tai 10 ja rahaa siis hyväntekeväisyyteen 18-20 dollaria. Kävin taas iltapäivällä rääkkäämässä juoksumattoa. Vartti kävelyä ja 45 minuuttia juoksua. Illalla lämmitin vielä saunan ja nyt olen valmis vällyjen väliin. 

Kivaa viikkoa! Heinäkuu jo puolessa, vauhti vain kiihtyy. 

Wednesday, July 12, 2017

Ketkut autokauppiaat

Ohi ovat ne ajat, kun ajelin minivanillä. Ei kiitos enää. Kaksoset opettelivat ajamaan minivanillä ja ajokorttien saamisen jälkeen huristelivat sillä puolisen vuotta. Meillä oli hetken aikaa neljä autoa, mutta nyt täytyy pärjätä kolmella. Niinkin on käynyt, että mies on joutunut hyppäämään moottoripyörän selkään päästäkseen kauppaan. 

Mun auto oli eilen huollossa ja tilalle sain siksi aikaa tämän kaunokaisen. Autolla oli ajettu kokonaista 18 mailia. Autossa oli siis luontaisesti uuden auton tuoksu. Mulle ei ole koskaan noussut autokuumetta, mutta eilen alkoi tuntua että tämähän olisi aika kiva. Ja ihan vain siksi, että auto oli uunituore! Oma autoni on vähän isompi ja tilavampi. Itse asiassa tämä tuntui kauppakassilta, mutta kun se tuoksu oli niin hyvä... Tykkäsin myös vaaleasta sisustuksesta. Oma autoni on musta ja sisus sen mukainen. 










Totuin niin Hondan ylimalkaiseen palveluun, että nyt on yhtä juhlaa viedä auto huoltoon. Ovi tullaan avaamaan, saatellaan sisälle tapaamaan omaa huoltohenkilöä. Sitten jo ohjataankin laina-auton luokse. Ihan parasta on, että huollossa auto myös imuroidaan ja pestään.

Vähän mä tämän kaunottaren perään haikailen. Ja etenkin sen tuoksun. Kyllä autokauppiaat tietää mistä naruista nykiä. Mies vie huomenna toisen auton huoltoon ja saas nähdä minkälainen laina-auto tulee siksi aikaa. 

Monday, July 10, 2017

Anoppi

En saanut tuntea mieheni äitiä. Joskus ajattelen, että hän olisi ollut se isovanhempi joka olisi jaksanut ja halunnut lasten kanssa touhuta. Kerron nyt ystäväni anopista, anopin terveyvakuutuksesta. 

On aika yleistä, että lapset täällä huolehtivat vanhemmistaan. Isovanhemmat asuvat lastensa luona, lapset kustantavat vanhainkodit ja hoitolaitokset. Ystäväni on huolehtinut miehensä äidistä kattonsa alla jo kymmenisen vuotta. Ratkaisu on ollut taloudellisesti ja turvallisuuden kannalta järkevin. Anopin naapurusto ei ollut ihan se rauhallisin.

Ystäväni huolehtii miehensä kanssa myös anopin sairausvakuutuksesta. Obama caren myötä (affordable care act) vanhan rouvan kuukausittainen vakuutusmaksu nousi 400 dollarista 1000 dollariin. $1000 kuukaudessa on muuten aika iso maksu maksettavaksi mille tahansa perheelle saatikka, että perheessä on vielä kolme kasvavaa lasta, joiden jatkokoulutus kurkkii kulman takana. Omavastuu on $7000. On aika hurja kuvitella, että perheen tuloista menisi mahdollisesti lähes $20 000 vuodessa yhden perheenjäsenen terveydenhoitokuluihin. Asiaa ei ystäväni kannalta helpota yhtään, että isoäiti ei ymmärrä että lääkkeet jotka ovat hänelle ilmaisia menee lapsen ja hänen puolisonsa pussista. 

Ystäväni kertoi jotenkin tutun kuuloisen tarinan. Anoppi skypettää joka toinen päivä toisella mantereella asuvan lapsensa kanssa. Sieltä matkan päästä kulkeutuu monenlaisia viestejä ystäväni puolisolle, joka sitten kysyy ystävältäni että onks tää nyt taas totta. Viimeksi ystäväni sai kuraa niskaan, kun ei kuljettanut anoppiaan lääkäriin. En tiedä oliko unohtunut kertoa, että ystäväni tekee varsin vastuullista työtä, vapaaehtoistuu lasten harratuksissa, päivät ovat ohjelmaa täynnä perheen ja yhteisön hyväksi. Anopille oli tilattu Uber lääkärireissua varten. Ystäväni ei vain kertakaikkiaan päässyt lähtemään töistä kesken päivän. Tuhansien kilometrien päästä se näyttää selkeältä laiminlyönniltä, suoranaiselta ilkeydeltä. 

Hassua on, että kukaan ei syyllistä vanhan rouvan poikaa. On ihan ok, että hän suunnittelee tulonsa ja menonsa miten haluaa eikä toimita äitiään lääkäriin. Sanoin ystävälleni, että miksipä ette laittaisi äitiä nyt reissun päälle toiselle mantereelle ja te alkaisitte skypettää parin päivän välein. Vastalahjaksi sain halauksen.

Ystäväni on väliinputoaja mitä tulee affordable care actiin. Heidän vakuutusmaksunsa nousivat poskettomasti ja yksi syy on se, että anoppi ei ole Amerikan kansalainen. Sairastaminen ilman vakuutusta olisi tietysti vielä kalliimpaa. Nykyinen hallitus suunnittelee terveysvakuutusta, jossa nyt vakuutetuista n. 20 miljoonaa menettäisi vakuutuksensa. Vanhusten asema olisi vielä huonompi.  Mun päähän ei mahdu, että tämä monessa suhteessa niin varakas ja edistyksellinen valtio ei pysty toimittamaan kaikille kohtuullista terveydenhuoltoa. Kuuhun päästiin, mutta ei kohtuuhintaiseen terveydenhoitoon. 

Alkaa kylmä hiki nousta selkäpiihin. En halua olla lapsilleni taakka sitten joskus. Olisi aika kamalaa jos he joutuisivat maksamaan kulujani, keskustelemaan puolisoittensa kanssa että tähänkin pitäisi rahaa löytyä.  Sitä silmällä pitäen 17 vuoden kotiäitiys ei ole ollut kovin fiksu vaihtoehto. Mulla on pari mielenkiintoista tarinaa taas nanny-maailmasta, mutta katsotaan miten kehitys kehittyy. Voin vain todeta, että it's jungle out there.

Mulle passeli tyyny. 

Thursday, July 6, 2017

Oh deer!

Mikään ei ilahduta vajaan 15 tunnin työpäivän aikana niin kuin takapihalle tulla tupsahtaneet peurat. Tässä tapauksessa citypeurat, duunipaikka on osavaltion pääkaupungin Raleighin postitoimialueella. Peurat olivat melkein iholla, talon takaseinässä kiinni. 

Illansuussa alkoi kuulua kiljunta Ms Johanna, Ms Johanna. Lapset osoittivat takapihalla laiduntavia peuroja. Juttelimme lasten kanssa siitä millaista olisi lähteä etsimään aamiaista, lounasta, päivällistä pihamailta, metsistä, niityiltä.

Olen tainnut aikaisemminkin kertoa siitä, kun lapset muutaman tutun lapsen kanssa harjoittelivat golfia. Äidit odottelivat kentän laidalla ja peurahan siellä käyskenteli. Kiljuin innoissani bambi, bambi! Look BAMBI! Muut nyökyttelivät innostukselleni. Kotvaa myöhemmin yksi äiti tuli luokseni ja sanoi mahdollisimman ystävällisesti, että vain Disneyllä on Bambi, kaikki muut ovat deer, peuroja. Oh deer. 




Mamma Peura, kovin näyttää hoikalta 


Kuvat on otettu kännykällä ikkunan läpi. Toiseksi alimmaisessa on Mama-Peura. Alimmaisessa on meillä hyvin suosittu water table -lelu kera pikkupeuran. 

Silloin kun peurat eivät takapihoilla käyskentele voi takapihoilla nähdä pupuja, pölläjä, haukkoja, kilpikonnia. Naapuri kertoi nähneensä tässä meidän pihamailla myös kettuja ja pesukarhuja. Käärmeetkään eivät ole tuntemattomia, copper head on myrkyllinen ja myös meidän autotallissa vieraillut kaunokainen. Muutamia vuosia sitten pikkuinen poikamme oli kävellä kalkkaroiden pesään, helistimien ääni vain kaikui. 

Nykyisin osaan tömistellä jalkoja, pitää ääntä kun lähestyn käärmeenpesiä. Ja nämä vauvapeurat, fawn, täplistä heidät tunnistaa. Nyt heti alkuunsa en osaa kuvitella mitään juuri suloisempaa. Varsinkin kun toinen näistä pötkötteli ruohikossa kuin Bambi konsanaa.