Thursday, November 23, 2017

Kiitospäivä

Kiitospäivä alkaa olla illassa. Perinteisen menoin olemme viettäneet. Ensimmäisinä Kiitospäivinä ei ollut aavistustakaan miltä herkkujen pitäisi maistua. Kalkkuna, kalkkunan täyte, karpalohillo, mac & cheese... Toden sanoakseni ne olivat mun suuhun alkuunsa aika erikoisen makuisia, en ymmärtänyt. Ensimmäistä Kiitospäivää vietimme Coronado Hotellissa San Diegossa, kuten muutamaa muutakin sen jälkeen. Tänne muutettuamme olemme juhlistaneet päivää Angus Barnissa.  Ravintola on rankattu aika korkealla maan pihviravintoloiden listalla. Business matkaajat tekevät välilaskuja, jotta pääsevät ravintolaan syömään. Varaus Kiitospäivän aterialle pitää tehdä viimeistään kesäkuussa. Sen jälkeen on myöhäistä. 



Aamu meni ihmetellessä. Kävimme kävelyllä. Päivä oli kaunis, mutta viileä, korkeimmilaan lämpötila käväisi 11 C asteessa. Keskiviikkona ostin muutaman palapelin. Hoksasin muutama kuukausi sitten, että olen unohtanut kokonaan palapelit. Tykkään kokoamisesta ja näpertelystä. Ostin ensimmäisen ja kohta oli ympärillä kolme apuria. Ekaan palapeliin ehdin laittaa ehkä parisenkymmentä palaa - lapset rakentelivat yksin ja yhdessä. Tänään aamulla vanhemman pojan kanssa istuimme palapelin ääressä hyvän tovin ja kokoamisen yhteydessä juttelimme niitä näitä. Myöhemmin päivällä kaikki kolme lasta olivat kokoontuneet ratkomaan palapeliä ja nuorimmainen innostui lauleskelemaan Petteri Punakuonoa. Se kertoi aika paljon päivän tunnelmista. 


Ravintolaruokailu on varmaan lisääntynyt, mutta moni järjestää sukuaterioita kotona. Kuuntelin juuri radiotoimittajan kokemuksia ja hän kertoi, että aina joku alkaa haastaa riitaa, joku itkee. Tapana on, että yksinäiset kutsutaan juhlaan. Jos oppilaat eivät pääse collegesta matkaamaan kotiinsa, niin joku toinen pyytää oman perheensä luokse. Yhtenä vuonna postin Mike kutsui meidät viettämään Kiitospäivää perheensä kanssa kun keskustellessa paljastui, että meillä ei ole perhettä täällä. Ruoka on varmaan se tärkein asia, mutta sen lisäksi katsotaan jalkapalloa (amerikkalaista) ja touhutaan perheen kanssa. Ei ole harvinainen näky, että perhekunnittain talojen takapihoilla pelataan jalkapalloa tai heitetään koripalloa. Niin meilläkin, kun ateria oli vähän vatsassa laskenut. Golfaaminen on myös suosittua. 

Jonkun kalkkuna karkasi naapurin katolle. Vai onks tää kalkkuna?


Angus Barnin kokoelmissa on aseita joka lähtöön. Ravintolassa on kuvien perusteella käynyt myös yksi jos toinen julkkis ja kynnelle kykenevä, kuten useat presidentit. 

Ravintola on kelvannut monille Hollywood tähdille ja urheilustaroille. Jalkapallolegenda Peyton Manning jätti 18% pakollisen tipin lisäksi vielä $200 ylimääräistä. Tarjoilija julkaisi kuvan somessa ja potkuthan siitä seurasi.


Kiitospäivä on toiminut aina lähtölaskentana jouluun. Viikonloppuna virittelen jo yhden joulukuusen kakkoskerroksen tasanteelle. Kiitos Angus Barnin kuvista miehelleni. 

Tuesday, November 21, 2017

Aamuja

Aloitin aherruksen aamulla klo 5.30. Lapset nukkuivat vielä, joten ehdin vähän ihmetellä. Tiesin, että yksi lapsi pitää saada kouluun ajallaan. Tarkistin repun sisällön, eväät, etsin jalkineet ja päällystakin valmiiksi. Lasten syödessä aamiaista hipsin lapsen huoneeseen. Olisikohan kouluvaatteet valmiina. Eivät olleet. Vaatelipasto ammotti tyhjyyttään. Osa vaatteista löytyi märkinä pesukoneesta, jotain oli kuivausrummussa ja valtaosa likapyykeissä. Täkäläisittäin päivän käytön jälkeen vaatteet laitetaan jo pyykkiin, joten tilanne ei ollut toivoton. Yhdistelin näistä lähteistä kelpo asun, jonka lapsi sitten tyrmäsi täysin. Piti suostutella ja viimein kertoa, että this is it. Parempaan en tällä kertaa pysty. Vuosien saatossa hioutuneet etsijän taidot olivat tarpeen: jos mä en jotain löydä niin sitten se on hukassa. Tumppuja etsiskelin pitemmän tovin.
Huomenna aloitan päivän toisten lasten kanssa. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa niin pienelle fläppitaululle on kirjoitettu mahdolliset ylimääräiset ohjeet päivää varten ja valmiiksi mietityt vaatteet löytyvät lipastojen päältä. Yhdistelmät on sunniteltu hiusrusettia ja sukkia myöten. Saan joskus valita rusetin hiuksiin. Siinä onkin miettimistä, kun katselen n. 30 koristeen kokoelmaa.

Omien lasten kanssa päästiin Kindergartenvuoden loka- marraskuulle ennen kuin ymmärsin alkaa laittaa kaiken valmiiksi iltaisin. Muistan vieläkin yhden kiireisen aamun, kun piti saada lapset koulubussiin ja tukka putkella juoksentelin ympäri taloa. En juossut sen jälkeen: opin kattamaan pöydän illalla, etsimään vaatteet ja pakkaamaan reput ja eväät, kysymään pitääkö printata tai allekirjoittaa jotakin. Lähdöt ovat olleet rauhallisia. Oma mausteensa tietysti oli, että silitin lasten vaatteet. Sitä jaksoin siihen saakka, kun isommat lapset olivat Middle Schoolin viimeillä. Ymmärsin, että saan vaatteet suorittua kun otan ne kuivurista ja oion viikatessa.

Pakkaan iltaisin nykyään omat evääni, tarkistan laukun sisällön (mulla on askartelutarvikkeita ja luettavia lapsille mukana) ja laitan seuraavan päivän vaatteet valmiiksi. Usein on mukana vaihtovaatteita ja kahvia ja teetä pitää olla varmuuden varoiksi. Kerrankos talosta on kahvi loppu ja päivä alkaa äkkiä tuntua pitkältä. Teetä juon lämmikkeeksi. On koteja, joissa lämpö pidetään matalana tai veto on sen verran voimakas, että sukat pyörivät jaloissa. Millainen lähtijä sinä olet? Rynnitkö matkaan sukkahousut hampaissa vai mietitkö ja järjestelötkö kaiken lähtökuntoon etukäteen?

Torstaina on kiitospäivä. Tiedossa on hyvää ruokaa ja oman perheen seuraa.

Saturday, November 18, 2017

Joulukalenteri kotiseurakunnalta

Joistakin asioista ilahtuu vain niin tavattomasti. Kuten siitä, kun saa kotiseurakunnalta yllätyspostia. Kuoressa oli joulukalenteri ja syy postille: " Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi kalenteri lähetetään myös ulkomailla asuville Espoon seurakunnan jäsenille."

En ole ihan tällaista kalenteria koskaan nähnyt, aikuisten joulukalenteria jossa on 25 luukkua aikuisten arkeen ja joulunodotukseen. Malttamattomana jo odottelen, että pääsisin availemaan. 


Tanja kyseli muutama postaus sitten meidän joulukalenteriperinteistä. Ihan ensimmäisinä vuosina lapset saivat kalenterit Suomesta, sukulaiset lähettivät. Joulukalentereja oli hyvin vähän tarjolla. Ei niitä vieläkään ole mitenkään runsaasti ja ne mitkä olen onnistunut löytämään ovat yleensä saksalaisia. Sellaisia notkuvia kalenterihyllyköitä kuin Suomessa meillä ei ole. 

Lapset katselivat tätä kalenteria vähän hämillään. Kerroin, että tällaisia ne olivat kun olin lapsi. Ettäkö ei suklaalta? Ei suklaata, mutta sitäkin jännempiä kuvia. Vaikea kai nykylasten on käsittää kuinka joskus on voinut innostua lahjapaketin tai pupujussin kuvasta. Kiiltokuvat kai menisivät jo ihan yli hilseen. Tavarakalentereja meillä ei ole koskaan ollut. Karmea oli se vuosi, kun pikkuveli kävi tyhjentämässä isompien sisarusten kalenterit sillä aikaa kun toiset olivat koulussa. En löytänyt mitään tilalle enää siinä vaiheessa, piti antaa vain pala suklaata aamupalan jälkeen. 


Kalenterin takana on poimintoja joulun ajan tapahtumista. Olisipa kiva käydä jouluhartaudessa taivasalla Nuuksion kattilassa, kävellä kynttiläpolkua pitkin (su 17.12. klo 16) tai laulaa kauneimpia joululauluja Karhusuon kalliolla omalla kynttilälyhdyllä varustautuneena glögiä maistellen (17.12. klo 18). Nämä ulkoilmatapahtumat taitavat olla aika uusia, en muista sellaisia omilta Suomiajoiltani. 

Sydäntä lämmittää, kun huomaa että kirkko yrittää huomioida kaikki yksinäisistä joulunviettäjistä (jouluaatto Hilan kurssikeskuksessa 24.12.) lemmikkeihin (kynttilähartaus 24.12. klo 15.30 Sökövikens amfilla). 


Annastiina Mäkitalon suojatie tuo mieleen vanhan suojelusenkelitaulun. 

Olin muuten lapsena aina varma, että tekijöiltä oli jäänyt yksi luukku puuttumaan, ei vain meinannut osua silmiin. Mitenhän nyt käy?  Espoon seurakuntien jouluohjelmasta enemmän tietoa espoonseurakunnat.fi/joulu. 

Mukavaa sunnuntaita!

❤:lla Johanna, lempeällä matkalla jouluun 

Thursday, November 16, 2017

Kampaajalla

Valokuviin ilmestyi vanha nainen, harmaat hiukset, kalvakka naama. Odotettuahan se oli, jollain tavalla toivottuakin. Olen aina kuvitellut, että elän elämäni kukkeinta aikaa kun keski-ikä alkaa olla vankalla pohjalla. Ajattelin, että antaa harmaiden tulla, ryppyjen näkyä. Mutta perhana, kaikki muut näytti vielä jotenkin niin tuoreilta, jopa muutaman vuoden vanmhempi aviomieheni. 

Tiistaiaamuna soitin kampaajalle. Googlailin aikani ja Yelp -appia apunakäyttäen löysin kampaamon, joka oli lähellä, kohtuuhintainen ja saanut mainintoja enemmän puolesta kuin vastaan. Aika järjestyi samalle iltapäivälle. (Valokuva on kuvituskuva, ei liity kampaamoreissuuni. Eksyin pari vuotta sitten oikein kunnolla ja kulkeuduin vähän epämääräisille seuduille. Kuva piti kuitenkin ottaa, harvoin sitä tällaiseen salonkiin törmää.)


Kampaamossa hääräsi kolme nuorta naista, arvioni mukaan alle 25 vuotiaita kaikki. Yksi otti vastaan ja kaksi kampasi. Istahdin tuoliin ja Taydem kyseli, että mitäs tehdään. Kerroin, että haluan harmaat piiloon, mahdollisimman luonnollisen lopputuloksen, hiukset tasoitetaan ja siinäpä se. Taydem häipyi. Ihmettelin, että mikähän tuli. Odotellessani Jordan (vastaanottaja) kertoi tulevan illan treffeistään. Hän ajaa parin tunnin päähän ja poikaystävä omasta kaupungistaan parin tunnin matkan, kohtaavat puolivälissä. Nuori nainen näytti rakastuneelta päästä varpaisiin, kiharsi hiuksiaan. Kysyin, että oletteko kauankin seurustelleet. Reilun kuukauden. Mikään ei ole niin ihanaa kuin nuori rakkaus. 

Reilun 10 minuutin kuluttua Taydem palasi värikipon kanssa  ja työ alkoi. Juteltiin Chicagosta, Chicago Bullseista, Lauri Markkasesta, matkailusta, joulunvietosta ja Kiitospäivästä sekä Taydemin perheestä ja ensi kesän matkasuunnitelmista. Kampaajan otteet olivat varmat, mutta kiire ei ollut mihinkään. Meinasin nukahtaa hiusten pesuun. Sakset heiluivat aikansa ja föönaus tehtiin taiten. Taydem oli lukenut mun ajatukseni: peilistä katseli näköiseni nainen ilman harmaita, mutta hyvin saman värisenä kuin kampaajalle mennessä. 

Mun piti auttaa naisia vähän maksupäätteen buuttauksessa. Suurin yllätys lähtiessä oli, kun Taydem antoi kunnon halauksen. Arvaapas vaan menenkö uudelleen. Ihan varmasti. 

Opin taas uutta. Ensinnäkin tykkäsin ihan valtavasti miltä kaikki kolme työntekijää näyttivät: luonnollisilta, huolitelluita. Kellään ei ollut kirkuvan purppuraa tukkaa eikä viivottimella vedettyä geometristä leikkausta. Ilmapiiri oli rento, välitön, kuten kampaamon sisustuskin. Mä viihdyin. Ensimmäisen kerran elämässäni mulla oli kivaa kampaajalla. Nautin nuorten energiasta ja innosta, välittömyydestä. Kuten kaikissa suurissa rakkaustarinoissa: musta tuntui että mut hyväksyttiin sellaisena kuin olen. 

Taydemilla on takanaan 1600 tuntia opintoja, puolitoista vuotta kampaamotyötä. Hän tekee myös juhlameikkejä. Kampaajan lisenssi pitää uusia säännöllisesti ja uusintaan vaaditaan tietty määrä tunteja ja näyte. Hänen haaveenaan on matkustaa USA:n ulkopuolelle. Taydem on unelmiensa työssä. 

Mä lähetän nyt mun kampaamoenkelin matkaan. Toivon, että jokainen voi kokea sen tunteen, kun toiveet toteutuvat ja ajatukset ymmärretään, työteliäät kädet ovat varmat ja huolehtivat. 

❤:lla Johanna, vähän vähemmän harmaana

Saturday, November 11, 2017

Photo bombed

Kohdalle sattui lumottu metsä ja puisto. Pitihän niistä saada kuvia. Tuuli pyöritteli lehtiä, aurinko paistoi, kaunis syksyinen päivä. 

Aloin tarkastella kahta seuraavaa kuvaa tarkemmin. Joku oli tullut ihmettelemään ihmisten kotkotuksia. Näkyy kuvissa suurinpiirtein keskellä. Puiden takana virtaa joenuoma, joten sieltä on hyvä seurata tapahtumia. Kuvat olisivat menneet roskiin, mutta vieras tekee niistä erityisen. 


Peurahan se siellä kurkkii


Valmistauduin viettämään rauhallista lauantai-iltaa. Tytär on yökylässä. Ystävätär lähtee parin viikon kuluttua Ranskaan puoleksi vuodeksi aupairiksi ja tänään perhe viettää joulua. Tytär on vähän kuin perheenjäsen, joten hän pääsi juhlaan mukaan. Juuri tällä hetkellä keittiössä puuhaa pari nuortamiestä iltapalaa. Pekonia, pastaa, kananmunia, juustoa... Yläkerrassa kaksi muuta puuhaavat filmiprojektia. Välillä olisi kiva jos saisi katsoa kaikessa rauhassa telkkaria, mutta onhan se kiva kun on vilinää ja vilskettä. Vuoden päästä tuntuu varmaan ihan liian hiljaiselta. 

Koko keittiö tuoksui vakuuttavasti ja rauhoittavasti ruualta, 
keittiöstä oli tullut taas keittiö, lämmin ja huolehtivainen huone talon sydämessä, 
kodin turvallinen keskipiste. 

(Tove Jansson, Sanojen lahja, Valitut sitaatit, Muumilaakson marraskuu)

Hyvää isänpäivää! 
Onnellista alkavaa viikkoa! 

❤:lla Johanna



Friday, November 10, 2017

Onko kaikki nyt nähty

Yksi mun lempikauppoja kierrellä ja katsella on HomeGoods. Se kuuluu samaan yritysryppääseen kuin T J Maxx ja Marshalls, kaksi muuta suosikkiani. Nämä ovat ihania rompeaittoja, tavarat kiertävät vinhaa vauhtia ja aina on jotain uutta. Olen löytänyt mm. Ralph Laurenin pitkän silkkisen hameen $15 ja American Eagalin pitkän neuletakin $9. HomeGoodsissa on kaikkea mahdollista ja mahdotonta sisustamiseeen liittyvää. Joskus on tarjolla ollut Marimekon tuotteitakin. Nyt sitten tein elämäni löydön, joulukuusen jota ilman VOIN elää (ainakin tämän joulun): 



Tällekin kuuselle löytyy varmasti jouluinen ja tyylikäs paikka. Hinta oli joko 229 tai 299 dollaria. Sen verran olin hämilläni löydöstä, että dollarit vain pyörivät silmissäni. Alakuvassa on taas sellainen kuusi, jolle voisin löytää paikan kodistamme. 


Tuotteita oltiin vasta laittamassa esille. Meillä on ihan riittävästi koristeita, mutta joka joulu seuraan liittyy jotain uutta. Kierrellessä mulle tuli ähky, koristeita oli niin paljon että mikään ei enää oikein näyttänyt miltään, mikään ei pistänyt silmään erityisellä tavalla.  



Paitsi ehkä koiraherra, joka toivottaa vieraat tervetulleiksi. Tämä olisi aika lystikäs ulko-oven edessä. Oikein jos innostuisi voisi ostaa takana seisovan koiran pariksi. Siinä olisi livreepukuiset oven molemmin puolin :)


Eilen illalla saunan jälkeen pistin villasukat jalkaan ja istuin takan ääressä. Ensi yö saattaisi olla ensimmäinen pakkasyö. Olen odottanut syksyä monta kuukautta ja tämä on yhtä juhlaa. 

Onnellista viikonloppua!

❤:lla Johanna, kaiken nähneenä

Wednesday, November 8, 2017

Mangoa ja mansikoita & vähän omppua

Mua on aina huvittanut mainos, jossa todetaan että munalla töihin. Toinen mieleenjäänyt mainos kyseli mitä saa 10 pennillä (olikohan se 10 penniä): lautasellisen ravitsevaa Elovena-kaurapuuroa. Moni muukin mainos on takaraivossa ja sloganit tulevat mieleen sopivilla ja sopimattomilla hetkillä. Mä en esimerkiksi koskaan ymmärtänyt miksi helmat paukkuu, kun Jaffat tulee :) 


CNN julkaisi oman mainoksensa omenoista pari viikkoa sitten. Mainos kyllä puhuttelee. Saa miettimään, että eletään me aika hurjia aikoja. Mä yritän blogissani esittää asiat aikalailla sellaisina kuin ne ovat: ei tässä glamouria tihkuta, kutakuinkin tavallista elämää vietetään. En kyllä myöskään ihan kaikesta kirjoita enkä esittele valokuvin pölykoiria sängyn alta - sen verran kaunistelen ja olen vieraskorea. Olen onnistunut löytämään blogeja, joissa on aito ja realistinen ote asioihin, iloinen ja avoin asenne. Seuraan niitä mielelläni. Merkkilaukut, luxusmatkat, gourmet-ateriat ovat toki mukavia asioita ja sulostuttavat elämää, mutta aika harvan elämä kai kokonaan pyörii näiden asioiden ympärillä. Olen miestiskellyt, että someihmisillä on aika suuri vastuu, kun elämäänsä esittelevät. Joku vielä uskoo sadun todeksi - toisaalta voihan moni satu olla tottakin. 

Kaksivuotias poikani aikoinaan tiivisti tämän erinomaisesti saatuaan polkupyörän syntymäpäivälahjaksi: polkupyörä on polkupyörä, polkupyörä ei ole auto. Sanojaan nuorimies ryyditti taputtamalla uutta kulkupeliään. CNN pukee sanoiksi saman asian: omena on omena eikä banaani, vaikka joku niin kivenkovaan väittäisi. Ja ei, en joka aamu syö aamiaiseksi mangoa ja mansikoita, yleensä kaurapuuroa ja kanamunia. Mutta mangoaamujakin on.